Markku Paasonen

Pilvet raahasivat silmäluomiaan, vuodattivat suolat to mia kyy nelei tä, kaihiset
pilvet, minä makasin niiden kosteu des sa, ma ka sin ka tu jen vuotoisessa hämärässä
ja odotin, kiedoin kosteu den tiu kas ti ym pärilleni ja ryhdyin puhumaan
viemärinkannelle, jo ka oli ai noa lämmin koh ta tuossa hyisessä avaruudessa. Äi ti
Vie märi, julistin, vie lä minä nostan syr jään raskaan valurau tai sen kan nen ja las keudun
val ta kun taa si. Kahlaan syliisi, sukellan virtaavaan li haa si, hyl kään ys tä vät ja
suku lai set, otan mu kaa ni kai ken, min kä saan ir ti, kaiken mi nä an nan sinulle, Äi ti Viemäri,
ja sinä otat vas taan kai ken, kai ken si nä lah joitat me rel le. Sinulle mi kään ei ole
saas taista, si nulle mi kään ei ole pa haa. Sinun holvisi on täynnä valuvaa yöl lis tä au ringon
va loa ja hy lä tyn aineen kemiaa. Sinä sal lit kai ken vir ra ta ruu mii si lä pi uu teen
syn ty mään. Niin mi nä messusin hyvänte ki jälle, jo ka ma teli ka tu jen al la, ahnehdin
keuhkoillani sen anteliasta, mä tä ne vän ras kau den täyt tä mää hengitystä, ja siunasin
olentoa joka ei kos kaan ta voi tellut voit toa.

Joka päivä kirjoitan muodottoman kirjan. Se on niin täynnä seka sor toa ja niin
ve ri nen ettei siinä huomaa muotoa ollenkaan. Pun kit ra ken ta vat pesiä sen liimasi
dokseen ja kun sen avaa se syök see leh ten sä kuin sie menet ympäri huo netta.
Kirjaimet vaihtavat paikkaa ja sa nat ovat aivan mahdottomia lukea. Jos kirjan sivulla
esiintyy selvä aja tus, mustetahra hyökkää kohta ajatuksen kimp puun ja syövyttää
sen. Kun katse hetkeksi herpaantuu, kirjainten varjois ta ja musteen upot tavista
silmäkkeistä nousee spe k ulatiivisia olioita jotka ovat yh tä ai kaa hen keä ja ai net ta,
tulta ja vettä ja kum paakin sukupuolta. Ne le vittä vät käsit teelliset limakalvonsa
ihmis ten nähtäville ja pyy tä vät sii tä hintaa. Jos niil le ei mak seta ne kar kaavat kirjasta
ja juok sevat kadulle ammus ke lemaan ke tä sat tuu. Ne ryös tävät bensa-ase man ja
nostavat ben sa hanat liekin heittimik si ja sii nä tu li suih kussa ne tans sivat rivon tans sin
jumalille joita ne ovat. Ne parit te levat ja samassa syn tyy kauhea tragedia jota ei ikinä
saisi mahtumaan kir jaan ja josta mi nun siksi täy tyy vaieta. Kun ne ovat vä syneet
tuhotöi hin sä ne mur tautuvat ko tii ni ja sitovat mi nut tuo liin. Koko yön ne kiduttavat
mi nua luet tele malla esikuvi aan. Silloin luulen että ne ovat pelkkää muotoa, niissä on
elä mää vain ni meksi, ja ratkean aitoi hin kirjallisiin kyy ne liin.

Kone, suunnaton kuin aivot, humisee lakkaamatta kalpean pikku kaupungin kattojen
alla. Siksi kadut ovat tyhjät ja harmaat kuin uni olisi karkoitettu, tai eh kä
kone an nostelee unenkin. Se tarjoaa asuk kaille uta reensa ja he ryntäävät ime mään,
aamusta iltaan he roikkuvat nisillä kuin va sikat. Näen omin silmin et tei kone ole
mikään öl jyä tih kuva entisaikojen hirmu. Se ei näytä ko neelta ol lenkaan. Ei ta lon korkui
sia vauhtipyöriä, ei voimansiirto hihnoja, ei toisiaan ku lut tavia rattaita. Ei mitään
ro mant tista: ei ruosteisia jousia jotka kas va vat maan uumenista. Silti jos kat soo
tarkkaan voi erottaa nykyaikais ten osien välis sä mui naisia: eläimen laskel moivuutta,
sodan meka nis meja. Olen uusi kaupun gis sa, etsin koneen käyttäjää kun nes saan
kuulla et tä ne virat lakkautet tiin vuosia sitten. Voin vain ihmetellä miten hie nosti
asiat on jär jes tetty! Kaikki toimii itsestään: ko ne pu haltaa onteloihinsa voiman ja
käyn nis tyy, sen keuhkot paisuvat ja se tuot taa fik tion jo hon ihmiset astuvat si sään.
Jokainen täällä on oman onnen sa sep pä, minulle ker rotaan. Kone huo leh tii sii tä
että kukin voi saada mitä halu aa, kunhan vain ha luaa oikeita asioita oike aan ai kaan.
Ja pi tää kiinni utareista! Ne jotka irrotta vat ikenensä nisiltä ja an ta vat ham paittensa
kasvaa voivat syyt tää vain tyh myyt tään. Mi nul le ker ro taan että ko neen tehtävä on
rukoilla. Se rukoi lee koko ajan itse ään.

Meri on rantojen välissä paisuvaa lihaa, kivien välissä kohoi levaa, poi mujen välissä
pilkistää huulia ja aukkoja, imeviä ja ulos ta via. Äk kiä ranta on täynnä hylättyjä
simpukankuoria. Niin no pea on kuo le ma tänään. Tuolla siintää pieni purje. Meri
kääntää kylkeä, ja purje pai nuu, tuu li nostaa purjeen päälle hyökyaallon. Sellaisia
ovat päi vät ran nan joutilaisuudessa. Mutta tänään ilmas sa on jotakin poikkeuksellista.
Olisiko se puhetta? Olisiko meri oppi nut erittä mään ru honsa au koista
jalointa ainetta, sanoiksi jäsennettyä sidos tet ta, joka saa ki vet ja lokit pysymään niille
sopivissa kohdissa elon piiriä? Meren puhe tekee minut levotto mak si. Se haluaa
muutosta. Oi tarkkailija, se sa noo, Ota neula ja lanka ja ompele sieraime ni kiin ni,
sil lä niissä liik ku va ilma häiritsee minua. Kun olet ommellut sierai meni, ompele
kor vani, etteivät ulkoi set ää net sekoitu si säisiin ää nii ni. Ompele myös napani, sillä
haluan eroon mer kistä jo ka to dis taa et tä olen joskus imenyt ravintoa. Ajatuskin
in hot taa mi nua. Älä unoh da ommella huuliani kaksinkertai sella lan gal la: en halua
min kään liik kuvan sisään tai ulos tuon vastenmielisen aukon kaut ta. Tu ki nänni ni
nopeasti kuivuvalla liimalla, niin va pau dun ikui sen imet täjän teh tä västä. Kumarru
jalkovälii ni, ota vah va koukku kär ki nen neula, sel lai nen jolla suuta ri om pe lee kengän
poh jia, pu jota sii hen teräslanka ja ompele pa ka rani yhteen ylhäältä alas. Om pele
sa mal la langalla hä py huu le ni, etten voi tuntea muuta nau tin toa kuin si dottuna
olemisen rie mun. Kaada päälleni huoko set tuk kivaa maa lia, mustaa, valoa hei jasta
ma tonta. Maalaa sil lä myös tai vas ja ran nan kivet kun nes mi tään ei näy: on vain
musta maa laus mustalla poh jalla. Mi nä kuuntelen meren puhetta kau histu nee na. Ei,
sa non sille. En ha lua osallistua noin ty perään tekoon! Sanojeni vah vis tuk seksi mi nä
tar tun sen poimui hin kummallakin kou ral la.

Minä avar ran au kot, puhkaisen kal vot, kuorin nahan ja pääs tän irti me ri hir viöt ja sei -
ree nit, kaskelotit ja lentävät hol lan ti lai set, kunnes se on pelkkää vir taa, kivien välissä
kuo huvaa ky meä jota li han luodot tä p littä vät. It se päi set luodot! Ne täy tyy vielä poistaa
me ren turkoo sin va pau den tieltä.

Olen nähnyt kirjailijan pään. Näin sen Pariisissa luon non historian mu seossa. Siellä
oli näytillä siamilaisten kaksosten luurankoja, mak sakirrooseja ja muita ilotte le van
luonnon keksimiä vitsauksia. Niitä säilytettiin for ma lii nilla täyte tyis sä lasipurkeissa,
mutta aika oli tun keutunut lasin läpi ja turmellut kudokset niin että ne olivat
harmai ta. Olisin mielelläni oppinut miltä maksa näyttää, mil tä perna ja mil tä sydän,
mutta nyt osaan kertoa vain tämän: ne olivat kaikki ikä vän näköisiä ja niistä lähti
valkoisia rihmoja joiden latvat uiskentelivat for maliinilla täytetyssä akvaariossa kuin
Medusan hiukset. Ainoan poikkeuksen teki kirjailijan pää. Sen ve ret tömät kasvot
olivat ki vet tyneet raivokkaisiin kou ristuksiin ja valkoinen tukka haroi nestettä kuin
kalastaa kseen karkuun pääs seen romaanin hengen. Hänestä nä ki heti ettei hän
ollut tavoittanut sitä mitä oli himoinnut niillä kym me nellä tuhannella sivulla joita
punkit nyt na kersivat antikvariaattien kellareissa. Vaikka hän oli sorkkinut kynällään
syvempiä ja vis vai sempia onkaloita kuin kukaan toi nen, vaikka hän oli tunkenut
kä tensä rie kalei sen kitapurjeen reiveihin ja näp päillyt kynsillään ää ni huulista verta
vuo tavia särösointuja, hän ei ollut us kal tanut riit tä vän syvälle eikä lävistänyt lukijoiden
vatsoja nau tinnon koukuilla. Niin sanottiin lasipurkin kylkeen liimatus sa
etiketis sä. Rangaistuk sek si hän sai viettää ikuisuuden formaliiniin säilötty nä mutta
täy sissä voi mis sa, niin että hänen täytyi katsoa jähmettynein silmin tu risteja jot ka
ohi kul ki essaan hautoivat salaa mielihyvän, häpeän ja myötätun non se kai sia ajatuksia.

Olen nähnyt vapauden jumalattaren huulet. Näin ne Pariisissa tek nii kan museossa.
Siellä oli Rousseaun ja Voltairen kaltaisia tun net tuja miehiä. He kelluivat säiliöissä
vihreän nesteen keskellä. Näin ne Pariisissa tekniikan museossa. Heidät oli kytketty
joh toihin ja ani moi tu sähköllä. He kelluivat säiliöissä vihreän nesteen keskellä. Se
ei ollut miel lyt tävä näky. Heidät oli kytketty johtoihin ja ani moitu säh köllä. Siksi he
ky kenivät suorittamaan yksinkertaisia liik keitä. Se ei ol lut miel lyt tä vä näky: sähkö sai
heidän kätensä ja jal kan sa nyki mään. Siksi he kykenivät suorittamaan yksin kertaisia
liik kei tä. He ui vat jäykin vedoin. Sähkö sai hei dän kä ten sä ja jalkansa ny ki mään. En
ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. He uivat jäykin ve doin, vaikka neste virtasi
nopeasti. En ole koskaan nähnyt mi tään vastaavaa. Säi li öis sä kel lui liik ku ma tonta
plank tonia, vaikka neste virtasi no peasti. Vaikka vir taukset miten heittelivät suurmie
hiä, säi li öis sä kel lui liik ku ma tonta plank tonia, jo ta suurmie het naut tivat ravinnok
seen. Vaikka virtauk set miten heittelivät suurmiehiä, ne olivat vält tä mät tö miä
va paudelle, jota suur mie het naut ti vat ravin nok seen. Säi liös sä Vol tai ren oikeal la puolella
oli kak si metallitankoa. Ne olivat vält tä mät tö miä va paudelle; va pau den juma latta
res ta oli ni mittäin jäl jellä vain huu let. Säiliössä Voltairen oi kealla puo lella oli kaksi
metalli tan koa, joi hin ne oli kiinnitetty. Va pauden ju ma lat ta res ta oli ni mit täin jäl jellä
vain huulet; niitä lii kut ti vat tie to ko ne oh jatut sauvat, joi hin ne oli kiinni tetty. Vaik ka
huu let oli vat elä vää li haa, nii tä lii kut tivat tie to kone oh ja tut sauvat. En näh nyt tie to koneen
käyt tä jää. Vaik ka huulet oli vat elävää li haa, ne puhuivat me kaa ni sen kaa van
mu kaan. En näh nyt tietoko neen käyt täjää: huu let näyt ti vät liikkuvan it sestään. Ne
pu huivat me kaa nisen kaavan mukaan, jos sa jo kai nen lau se tois tui tar kasti.

Huulet näyt ti vät liikkuvan itsestään; luul tavasti vai ku tel ma oli har kit tu osa esi tys tä,
jos sa jo kainen lause tois tui tar kasti, jotta pu he vaikuttaisi sug ges tion kei noin. Luultavasti
vai ku telma oli har kit tu osa esi tystä: huulet toistivat ”va paus…”, ”jo kai sen kan -
sa lai sen oi keus…” ja ”lain edessä ta sa ver tai set…”, jotta pu he vai kut tai si sug ges tion
kei noin. Mi ten ajan koh tai nen sanoma! Huulet tois ti vat ”vapaus…”, ”jokaisen kan salai
sen oikeus…” ja ”lain edes sä ta sa ver tai set…” Puhe vaikutti mi nuun suuresti: Mi ten
ajan koh tai nen sa no ma! huu dahdin. Puhe vai kut ti minuun suuresti: Mi ten hy vin
kaik ki on kaan Parii sis sa! huu dah din. Kerron lap silleni, mi ten hy vin kaik ki onkaan
Parii sissa. Olen näh nyt va pau den ju ma lat taren huu let! Ker ron lap silleni: siellä oli
Rous seaun ja Voltairen kal taisia tun net tuja mie hiä.

Voisin upottaa kou rani mekaanisen linnun sisälmyksiin ja nostaa puo liksi su -
laneen tarinan päi vän valoon. Voisin kertoa kaupungista jo ka eräänä päi vänä he rä si
tuhatvuotisesta koomasta ja oli tunteva ko ne, saven ja suo ve den varassa hyl lyvä
betoniaivo. Voisin kertoa kaupungista joka ra kastui kii na lais korttelin poikaan niin
että seurasi häntä herkeä mät tä valvon ta ka me roil la, kaupungista joka riutui kos ka ei
voinut olla ih mi nen. Mutta koska elämä ei ole tapahtumissa vaan kielessä joka ne
käärii, joka avautuu ja sulkeutuu kuin laskos tu nut palttoo, tun neleistaan hikoileva
ruumis, koska elämä ei ole ta pah tu missa, en kerro teil le mi tään. Enem män minua
huvittaa har hail la jätösten kes kel lä, sor tuvien räystäiden alla, katsella ka dun kau kai -
suu des sa tuik kivia jar ruvaloja, miettiä millaista elä mä siel lä on, pa kenevassa vauh -
dis sa, toi saalla, toisaalla. Katsokaa tä tä röyk ki ö tä, sanoisin ellen tie täi si e ttä teillä
on silmienne edessä vain kal pea pa peri. Katsokaa mi kä lajien monimuotoisuus
puuhun ja muo viin kätkeytyy! Entä hei jas tuk set ra pakossa sit ten: jos oikein kur kottaa,
näkee tuikahduksen ylem mistä ker roksista. Niiden asuk kailla on toi sinaan onni
nähdä jo pa taivas. Meil le sen sijaan nä kyy pelk kiä hei jas tuksia. Voisin tarttua valoa
kar voista ja ny käis tä sen tän ne alas, kun se karauttaa limu sii nil laan ohi, mutta enem -
män minua hu vittaa kie toa teitä lauseiden lump puihin, sa no jen las kok siin, kier rä tettyyn
va loon.